Junailua


Ennen reissua aina tuntuu, että kyllähän sitä ehtii blogia päivittämään vaikka joka päivä, mutta ei sitä vaan kerkeä! Päivät menee sellaisella vauhdilla. On nähtävyyksiä, uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä, kaupunkeja tutkittavana, linnoituksia kiivettävänä.

Nyt yritän aloittaa, mutta kun aikaa kuluu on vaikeaa enää tietää mistä alottaisi. Aloitanko Kreikan yleislakosta, seitsemäntuntisesta hellenistisestä junamatkasta läpi palavien niittyjen, Skopjen absurdeista patsaista vai kerronko ensin kuinka hauskaa oli tavata uudelleen puolalinen ystäväni johon tutustuin vuosi sitten Albaniassa?

Aloitan junasta, koska se aikajanalla asettuu matkan alkupäähän. Astuessani junaan, minulla oli kummallinen käsitys, että junamatka kestää kolme tuntia. Hyvin nopeasti kuitenkin selvisi, että tulkitsin aikaeroa väärinpäin, eli viisi tuntia oli oikeampi arvio. Junassa paikkani oli samassa loosissa Kreikkalaisen Serbiaan matkalla olleen pariskunnan kanssa. Heillä matka oli vielä pidempi, koko yön.

Matka alkoi hyvin, lähdimme ehkä kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta se ei juurikaan huolestuttanut. Vajaan tunnin puksuttamisen jälkeen juna yllättäen pysähtyi. Huhut alkoivat kiertää vaunussa, ihmiset palloilivat käytävillä ihmetelleen ja kyselleen toisiltaan mitä tapahtuu. Jostain korviimme kantautui tieto että edessäpäin vstaantuleva juna oli syttynyt tuleen. Loosini kreikkalainen nainen maalaili kauhukuvia sadoista loukkaantuneista. Tulipalon takia sähkö oli poikki, ja juna ei päässyt eteenpäin. Huhut kiersivät. Joku kertoi varmana tietona, että joudumme palaamaan takaisin Thessalonikiin. Myöskin Belgradiin matkalla ollut Tanskalainen tyttö panikoi hieman.

Kaksi tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle, koko vaunu taputti käsiään ja huusi hurraahuutoja. Matkalla näimme pysähtymisen oikan syyn. Mikään juna ei suinkaan ollut syttynyt tuleen, kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut. Niittypalojen takia sähköt olivat katkenneet. Radanvarret olivat täynnä mustaksi hiiltyneitä alueita.

Kello kymmeneltä, lopulta seitsemän tuntia kestäneen matkan jälkeen, saavuin viimein Skopjeen. Onneksi hostelli oli lähellä juna-asemaa ja löysin sinne helposti. Hostellissa jo odoteltiin minua, sillä olin illan viimeinen tulija.

Juna

 

 

Lentokenttä

Varsinkin pienet lentokentät ovat kummallisia paikkoja. Kun kone tulee alkaa hulina. Pienet muurhaiset menevät kuka minnekin. Busseja tulee ja autoja menee, ihmiset etsivät toisiaan. Kaikilla tuntuu olevan joku paikka mihin mennä, joku vastassa tai bussi odottamassa.

Istahdin oven viereen nauttimaan Kreikan lämpimästä kesäyöstä ja seurailin menoa. Hulina kestää noin viidestatoista minuutista puoleen tuntiin. Sitten tulee taas hiljaisuus. Kaikki ovat löytäneet paikkansa, auton, taksin tai bussin mihin mennä. Jäljellä on enää pari kentän työntekijää ja minä. Kohta tulee uusi kone ja uusi hulina. Nyt vähään aikaan ei ole tullut yhtään konetta. Sisällä sentään nukkuu joukko kentällä yöpyviä. Seuraavaksi liittoudun heidän lähelleen. Kännykästä on akku loppu enkä tiedä miten minuun saa yhteyden ilman sitä. Miten ikinä löydän paikkani. Milloin minun aikani sitten onkaan. Keksin että voin ladata kännykää tietokoneesta. josko näin saisin siihen sen verran edes virtaa, että voisin soittaa.

Hostellini oli luvannut tulla minua hakemaan. Kotoa lähtiessäni huomasin hostellilta tulleen mailin, jossa omistaja kirjoitti että heillä ei sittenkään ole ketään kuskia yöllä töissä. Hieman ihmettelin kun nimenomaan olin varmistellut, että kai nouto onnistuu myös yöllä. Sitten hän kirjoitti että ehkä kuitenkin pääsee hakemaan minut itse, jos saa lapset nukkumaan. Muuten minun on hengattava täällä kello kuuten asti aamulla.

Ulkona hengaillessani törmäsin hippeihin. Ne olivat menossa jonnekin lautalla, en tiedä mihin. Minut kutsuttiin mukaan syömään erityisorgaanisia eväitä, mutta tällä kertaa kieltäydyin kunniasta. Sitten nekin lähtivät, toivotimme toisellemme hyvät matkat.

Noin kello 5:30 näen vihdoin odotetun pikkubussin kaartavan kentälle. Kerään kampsuni ja suuntaan kohti bussia. Kuski on hieman ihmeissään, mutta pyytää minua hyppäämään kyytiin. Lähdemme ajamaan johonkin. Päädymme satamaan, josta poimimme mukaan kaksi tyttöä. Sen jälkeen bussiasemalle, josta saamme kolme naisvahvistusta lisää. Siten ajamme vielä johonkin. Yllätyn, koska päädymme uudelleen lentokentälle. Vihdoin poimittuamme viimeiset kaksi matkustajaa kyytiin matkaamme kohti Agios Giorgiosia ja hostellia.

Kello seitsemän saavumme vihdoin hostellille. Muutkin mukaanotetut ovat valvoneet koko yön, joten toivomme kaikki vain nopeasti huonetta ja sänkyä johon päänsä kallistaa. Vielä kuitenkin se osoittautuu kaukaiseksi haaveeksi. Baarissa juhlii vielä edellisen yön jäljiltä äänekäs ryhmä. Meillekin tarjotaan vaaleanpunaista ouzoa hostellin puolesta tervetuliaiseksi. Aamuseitsemältä, koko yön valvomisen jäljiltä, se tuntuu joten absurdilta, kuten kyllä koko vaaleanpunainen paikka.

Yhdeksältä joku tulee kertomaan huoneeni olevan valmis. Kömmin rinkkoineni huoneeseen, huomatakseni vain että edellisen nukkujan lakanat ovat vielä sängyssä. Herätän turhaan siis kaikki muut huoneessa nukkujat. Toivotan heille kateellisena hyviä unien jatkoja ja palaan respaan, jossa tilannetta pahoitellaan ja luvataa hoitaa asia mahdollisimman pian kuntoon.

Luovutan ja siirryn aamiaiselle. Siellä on vielä bussijoukostamme kolme tyyppiä myöskin ilman huonetta. Aamiaisen jälkeen luovuttajafiilis on suuri ja siirrymme rannalle. Rantapeti tuntuu suorastaan taivaalliselta ja suljen silmäni autuaana. Kymmenen minuutin kuluttua vieressäni oleva Hong Kongilainen Louise kuitenkin pelastaa minut varmalta auringossa kärventymiseltä ja ehdottaa että ehkä kuitenkin parasta mennä kyselemään vielä huonetta. Totean aurinkorasvan puutteen ja kiipeämme takaisin respaan.

Vihdoin, kello yksitoista, on se hetki. Avaan huoneen oven ja sänkyyn on vaihdettu puhtaat lakanat. Melkein kiljun riemusta. Huonetoverini kolme Kanadalaista tyttöä ovat heräilemässä edellisen illan piletyksen jälkeen vielä hieman huonovointisina. Pakko siinä on sitten vielä höpötellä kaikki tärkeimmät, jonka jälkeen vihdoin: uni. Corfu town