Sillalla, joessa ja vähän muuallakin

”Avaruusaluksellako luulit tulevasi?” nauroi hostellin omistaja minulle kun kymmenen aikaan illalla vihdoin saavuin hostelliin. Olin matkustanut noin seitsemän tuntia bussilla, johon sisältyi viisi passintarkastusta ja rajoilla odottelua. Montenegrossa hostellin respan poika oli kertonut minulle matkan kestävän kolme tuntia Kotorista Mostariin. Olin kirjoittanut Mostarin hostellin omistajalle ilmestyväni paikalle siis kuuden aikaan illalla. Onneksi hän tiesi asian oikean laidan, eikä oikeastaan ollutkaan odottanut minua saapuvaksi ennen kuin iltamyöhäisellä.

_DSC3385

_DSC3361

 

_DSC3358

Heti ensimmäisenä iltana suunnitelmat matkan viimeisien päivien varalle menivät jälleen kerran täysin uusiksi. Olin suunnitellut nukkuvani Mostarissa kaksi yötä ja lähteväni keskiviikkoaamuna kohti Splitiä, ja viettäväni viimeisen yön siellä, ennen lentoa Suomeen. Kuulin kuitenkin, että tiistaina ei järjestetty retkeä Mostarin ympäri ja vesiputouksille, joten saman tien päätin ottavani vasta yöbussin keskiviikkoyönä Splitiin ja suuntaavani suoraan bussiasemalta kentälle.

Ratkaisuni osoittautui napakympiksi. Kierros oli mahtava. Kuulin tarinoita sodasta, historiasta ja nykypäivästä. Kahlasin jääkylmässä joessa, jonka vesi tulee vuoren sisältä sellaisella vauhdilla, että samassa kohdassa on mahdollista uida ja taltuttaa jano. Vierailin turkkilaisessa talossa sekä kiipesin jälleen kerran erään kylän yläpuolella sijaitsevalle linnoitusvuorelle. Ja parasta kaikessa: vesiputoukset!

_DSC3485

_DSC3502

 _DSC3482

Kiertelimme ympäri vesiputouksia, menimme niiden taakse, eteen, hyppimään kallioilta, liukumaan alas, pikkuputousten alle hierovaan suihkuun. Pelasimme palloa ja kummallisia kuka pysyy olkapäillä pisimpään leikkejä. Söimme ravintolassa bosnialaista ruokaa, skoolasimme toisillemme, matkoille, vesiputouksille ja elämälle.

_DSC3509

_DSC3547

Kaikki loppuu aikanaan, kuten tämäkin matka. Keskiviikkoyönä busseilin kohti Kroatiaa. Aamuviideltä Splitin bussiasemalla tihrustelimme brittipoikien kanssa suljetun kahvilan ikkunasta pöydälle jätetystä ruokalistasta Wifi-salasanan, ja niin ensimmäisen lentokenttäbussin odottelu sujui rattoisasti.

Tiedättekö tunteen kun aika tuntuu suorastaan liitäneen, mutta samalla tuntuu että sen alkupisteestä olisi ikuisuuksia aikaa? Corfu ja Pink Palace tuntuivat olevan kaukana historiassa, mutta Suomeen palaamisen hetkellä tuntui, että loma vierähti johonkin mustaan aukkoon sekunnin sadasosan nopeudella.

On pakko palata pian takaisin Balkanille. Bosnia ja Hertsegovina jäi totaalisen kesken. Lisäksi tuntuu että Makedonia ja Serbia huutelevat myös minua sinnepäin. Ja luulen, että jalkani vielä askeltavat myös uudelleen Albanian maalla.