Junailua


Ennen reissua aina tuntuu, että kyllähän sitä ehtii blogia päivittämään vaikka joka päivä, mutta ei sitä vaan kerkeä! Päivät menee sellaisella vauhdilla. On nähtävyyksiä, uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä, kaupunkeja tutkittavana, linnoituksia kiivettävänä.

Nyt yritän aloittaa, mutta kun aikaa kuluu on vaikeaa enää tietää mistä alottaisi. Aloitanko Kreikan yleislakosta, seitsemäntuntisesta hellenistisestä junamatkasta läpi palavien niittyjen, Skopjen absurdeista patsaista vai kerronko ensin kuinka hauskaa oli tavata uudelleen puolalinen ystäväni johon tutustuin vuosi sitten Albaniassa?

Aloitan junasta, koska se aikajanalla asettuu matkan alkupäähän. Astuessani junaan, minulla oli kummallinen käsitys, että junamatka kestää kolme tuntia. Hyvin nopeasti kuitenkin selvisi, että tulkitsin aikaeroa väärinpäin, eli viisi tuntia oli oikeampi arvio. Junassa paikkani oli samassa loosissa Kreikkalaisen Serbiaan matkalla olleen pariskunnan kanssa. Heillä matka oli vielä pidempi, koko yön.

Matka alkoi hyvin, lähdimme ehkä kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta se ei juurikaan huolestuttanut. Vajaan tunnin puksuttamisen jälkeen juna yllättäen pysähtyi. Huhut alkoivat kiertää vaunussa, ihmiset palloilivat käytävillä ihmetelleen ja kyselleen toisiltaan mitä tapahtuu. Jostain korviimme kantautui tieto että edessäpäin vstaantuleva juna oli syttynyt tuleen. Loosini kreikkalainen nainen maalaili kauhukuvia sadoista loukkaantuneista. Tulipalon takia sähkö oli poikki, ja juna ei päässyt eteenpäin. Huhut kiersivät. Joku kertoi varmana tietona, että joudumme palaamaan takaisin Thessalonikiin. Myöskin Belgradiin matkalla ollut Tanskalainen tyttö panikoi hieman.

Kaksi tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle, koko vaunu taputti käsiään ja huusi hurraahuutoja. Matkalla näimme pysähtymisen oikan syyn. Mikään juna ei suinkaan ollut syttynyt tuleen, kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut. Niittypalojen takia sähköt olivat katkenneet. Radanvarret olivat täynnä mustaksi hiiltyneitä alueita.

Kello kymmeneltä, lopulta seitsemän tuntia kestäneen matkan jälkeen, saavuin viimein Skopjeen. Onneksi hostelli oli lähellä juna-asemaa ja löysin sinne helposti. Hostellissa jo odoteltiin minua, sillä olin illan viimeinen tulija.

Juna

 

 

Täällä taas!

Aika käynnistellä vuoden hiljaiseloa viettänyt blogi uudelleen. Taas olen kohta menossa!

Tässä vuoden aikana on tullut tehtyä pienempiä reissuja, chillattua Budapestin kylpylöissä ja sohvasurffattua Beliinissä. Jotenkin vaan blogin kirjoittaminen niin pienistä, alle viikon matkoista on tuntunut kummalliselta. Ehkä pitäisi opetella?

Nyt olen lähdössä vähän pidemmäksi aikaa jälleen, tai no, muutamaksi viikoksi. Kuten viime kesänä mainitsin, Balkan jäi kesken. On pakko päästä takaisin tutkimaan lisää. Menolento on tällä kertaa jälleen Kreikkaan, mutta nyt Thessalonikiin. Sieltä matka käy alustavien ajatusten mukaan Makedonian, Serbian, Bosnia & Herzegovinan ja Kroatian kautta Slovenian Ljubljanaan, josta on paluulento. En tiedä vielä ehdinkö pysähtyä noissa kaikissa. Ehkä. Ehkä en. Paluulennolle voi tarvittaessa kiirehtiä kaukaa pitkänkin bussimatkan takaa.

Reilu viikko ja sitten lähdetään!matkalaukku

Sillalla, joessa ja vähän muuallakin

”Avaruusaluksellako luulit tulevasi?” nauroi hostellin omistaja minulle kun kymmenen aikaan illalla vihdoin saavuin hostelliin. Olin matkustanut noin seitsemän tuntia bussilla, johon sisältyi viisi passintarkastusta ja rajoilla odottelua. Montenegrossa hostellin respan poika oli kertonut minulle matkan kestävän kolme tuntia Kotorista Mostariin. Olin kirjoittanut Mostarin hostellin omistajalle ilmestyväni paikalle siis kuuden aikaan illalla. Onneksi hän tiesi asian oikean laidan, eikä oikeastaan ollutkaan odottanut minua saapuvaksi ennen kuin iltamyöhäisellä.

_DSC3385

_DSC3361

 

_DSC3358

Heti ensimmäisenä iltana suunnitelmat matkan viimeisien päivien varalle menivät jälleen kerran täysin uusiksi. Olin suunnitellut nukkuvani Mostarissa kaksi yötä ja lähteväni keskiviikkoaamuna kohti Splitiä, ja viettäväni viimeisen yön siellä, ennen lentoa Suomeen. Kuulin kuitenkin, että tiistaina ei järjestetty retkeä Mostarin ympäri ja vesiputouksille, joten saman tien päätin ottavani vasta yöbussin keskiviikkoyönä Splitiin ja suuntaavani suoraan bussiasemalta kentälle.

Ratkaisuni osoittautui napakympiksi. Kierros oli mahtava. Kuulin tarinoita sodasta, historiasta ja nykypäivästä. Kahlasin jääkylmässä joessa, jonka vesi tulee vuoren sisältä sellaisella vauhdilla, että samassa kohdassa on mahdollista uida ja taltuttaa jano. Vierailin turkkilaisessa talossa sekä kiipesin jälleen kerran erään kylän yläpuolella sijaitsevalle linnoitusvuorelle. Ja parasta kaikessa: vesiputoukset!

_DSC3485

_DSC3502

 _DSC3482

Kiertelimme ympäri vesiputouksia, menimme niiden taakse, eteen, hyppimään kallioilta, liukumaan alas, pikkuputousten alle hierovaan suihkuun. Pelasimme palloa ja kummallisia kuka pysyy olkapäillä pisimpään leikkejä. Söimme ravintolassa bosnialaista ruokaa, skoolasimme toisillemme, matkoille, vesiputouksille ja elämälle.

_DSC3509

_DSC3547

Kaikki loppuu aikanaan, kuten tämäkin matka. Keskiviikkoyönä busseilin kohti Kroatiaa. Aamuviideltä Splitin bussiasemalla tihrustelimme brittipoikien kanssa suljetun kahvilan ikkunasta pöydälle jätetystä ruokalistasta Wifi-salasanan, ja niin ensimmäisen lentokenttäbussin odottelu sujui rattoisasti.

Tiedättekö tunteen kun aika tuntuu suorastaan liitäneen, mutta samalla tuntuu että sen alkupisteestä olisi ikuisuuksia aikaa? Corfu ja Pink Palace tuntuivat olevan kaukana historiassa, mutta Suomeen palaamisen hetkellä tuntui, että loma vierähti johonkin mustaan aukkoon sekunnin sadasosan nopeudella.

On pakko palata pian takaisin Balkanille. Bosnia ja Hertsegovina jäi totaalisen kesken. Lisäksi tuntuu että Makedonia ja Serbia huutelevat myös minua sinnepäin. Ja luulen, että jalkani vielä askeltavat myös uudelleen Albanian maalla.

Albania, oi Albania!

Haikeat jäähyväiset Albanialle on nyt suoritettu. Maa ja te kaikki ihanat ihmiset siellä, voi kuinka kaipaan teitä jo nyt. Tekisi mieli juosta tien viereen, askarrella iso Albania-kyltti ja liftata takaisin etelään.

Eilen siis ajelin, tai etupenkillä istuskelin, tänne Kotoriin, Montenegroon. Täällä on siistiä, säännönmukaista, kliinistä ja tasaista. Jonnekin katosi se rosoisuus ja yllätyksellisyys, mitä Albania tarjosi. Täällä viimeisen päälle laitetut teinit istuvat minimekoissaan valkoisissa rantabaareissa uusimpien superhittien soidessa taustalla ja siemailevat lähes Suomen hinnoissa olevia coctailejaan. Tunnen olevani musta lammas. Mikä ei kuulu joukkoon tehtävän ilmiselvä ratkaisu.

Yritän uskotella itselleni, että omistan vain asenneongelman. Olen jäänyt Albanian koukkuun ja nyt vaan vertailen sitä aivan kaikkeen. Hostellikin on liian iso. Ihmiset ovat vieraita toisilleen. Mutta lupaan yrittää antaa Montenegrolle mahdollisuuden. Ehkä se on vain tämä Kotor mikä on turistinen, ehkä pitäisi etsiä joku vähemmän kuuluisa paikka ja lähteä sinne.

Paikalliset tyypit ovat kyllä mukavia. Ainakin tähän mennessä tapaamani. Eilinen autokuski oli aivan huipputyyppi ja hostellin respan pojat eivät paljon jälkeen jää. Yritän oppia pitämään tästä, ehkä Montenegro vielä yllättää!

Vielä kuitenkin vähän fiilistelen Albaniaa ja laitan pari kuvaa.

_DSC3008

_DSC3048

 

_DSC2981

_DSC3061

 

Tähdenlentoja ja täydellisiä hetkiä

Joskus tulee sellainen olo, että tämä on se täydellinen hetki elämässä, voiko parempaa koskaan olla ja miksi edes etsiä parempaa, kun on siinä juuri nyt tällä hetkellä. Olen kokenut näitä viime aikoina monta. Nauttinut ja elänyt hetket läpi, syvältä ja kiirehtimättä.

Olimme kävelleen vajaan puolentunnin matkan kivikoista polkua alas parkkipaikalta mihin hostellin omistaja meidät jätti. Aurinko paahtoi ja hiki valui. Vihdoin pääsimme perille, rannalle, jota turkoosi vesi huuhteli. Takana nousivat huikaisevan korkeat kalliot, muodostaen kanjonin niiden väliin. Uimme sisälle kalliossa oleviin luoliin, poukkoilimme veteen rantakiviltä ja sitten vain lilluin aalloissa. Vaeltelimme myös kanjonissa, kiipeilimme ja hypimme kiveltä kivelle. Ja sitten taas uimaan. Tuntui kun olisin yhtäkkiä kymmenen vuotta nuorempi. Kiljuin kaikuhuutoja ja kuuntelin kanjonin vastausta.

_DSC2925

Illalla istuimme hostellin pihalla. Koska valoja ei juuri ollut lähimailla, tähtitaivas oli kirkas. Linnunrata oli siinä tuijoteltavana. Tähdenlento ja toinenkin. Brittipoika soitti kitaralla ja lauloi, myös omatekemäänsä musiikkia, joka oli niin kaunista. Luulen, että joskus vielä hänestä tulee yksi tähti lisää tähän maailmaan.

Tuntui kun Vunossa olisi otettu aikalisä eteenpäin vyöryvään kasvuun ja kehitykseen. Internettiä ei ollut, edes puhelimellani ei ollut kuuluvuutta hostellissa. Kukaan ei paennut päivittämään facebookkia, vaan kaikki palloilivat pihalla. Illalla italialaispojat kokkkasivat pastaa ja brushettoja kaikille. Kun kipusimme ylös kylään ostamaan ruokaa, baarin omistaja ei päästänyt meitä lähtemään ennen kuin otimme lasilliset rakia ja toiset ja…

Scholla hostelli

Scholla hostelli

Jale on lähin ranta Vunon kylää, mutta se itsessään ei ollu kovin erikoinen. Sen sijaan noin 15 minuutin kävelynmatkan päästä aurinkotuolien täyttämästä päärannasta löytyi Aquarium-ranta. En tiedä onko sillä oikeasti mitään nimeä, vai onko se saanut tuon vain kutsumanimekseen, koska kummallakin puolella kohoavien kallioseinämien väliin jäävä turkoosinkirkas meriallas muistuttaa hyvin paljon akvaariota. Matka rannalle taittui haisevien roskakasojen reunustamaa polkua, joten kontrasti rannalle saapuessa on kuin hyppäisi yhdestä maailmasta toiseen.

Maanantaina liftasin pois Vunosta Vloraan asti kolmella eri kyydillä. Vlorasta päädyin ottamaan bussin, kun kyyditsiäni veivät minut bussien lähtöpaikalle ja suurinpiirtein saattoivat oikeaan bussiin. Matkustin ensimmäisellä furgonilla Fieriin ja sieltä taas minut kädestäpitäen ohjattiin seuraavaa Beratiin menevään bussiin. Matkaan meni aikaa aika monta tuntia, mutta en minä niitä laskenut. Perillä olin ennen pimeää ja vaikka vahingossa eksyinkin ihan toiseen hostelliin mihin piti, sain täälläkin lämpimän vastaanoton ja ruokaa eteeni. Tapasin taas uusia ihmisiä ja kuulin uusia tarinoita.

Albania, tuo kummallinen, mutta niin sympaattinen maa

Albanialla on joku salaisuus takataskussa. Siltä ainakin tuntuu kun tänne tulee ja tämä maa hurmaa, vaikka et oikein ole ihan varma miksi. Se joku saa hymyilemään taukoamatta ja unohtamaan kaiken ikävän.

Tavallaan kaikkialla vallitsee ehdoton rentous, ei saa olla kiire. Kiire on päämme sisällä ja aika ihmisen keksintöä. Kiireen tunteen luomme me itse. Alabaniassa, jos jossain, sen huomaa. Aina on aikaa ystävälle, tuttavalle tai vieraalle. Silti asiat tapahtuvat, ne saadaan päätökseen ihan samalla lailla kun muuallakin. Bussi lähtee ja pääsee perille aikanaan.

Illalla kaikki ihmiset lähtevät ulos. Kuulin siitä jo ennen tänne tuloa, iltakävelystä, mutta en tajunnut että se on niin massiivinen tapahtuma. Lapset, vanhukset ja kaikki siltä väliltä täyttävät rantabulevardin. Saatetaan tavata tuttuja ja mennä kahville tai jäätelölle, tai sitten ei tällä kertaa, ehkä huomenna. Joka päivä iltakävely on erilainen, vaikka reitti ja aika ovat samat. Etukäteen ei tarvitse sopia mitään, koska kaikki kuitenkin ovat aina iltakävelyllä. Lapsia ei tosiaan jätetä kotiin vaan he ovat aina perheen mukana myöhään iltaan saakka. Kyselin tästä hostellin omistajalta ja hän selitti lapsien nukkuvan päivällä monen tunnin unet, ja näin he jaksavat valvoa pidempään. Myös aikuisilla on pitkä lounastauko, paikallinen siesta, jolloin mennää kotiin, syödään ja levätään.

Paikalliset auttavat aina kaikessa minkä pystyvät. Kenenkään koti ei ole niin täynnä etteikö sinne mahtuisi vielä yhtä vierasta. Isäntäväki nukkuu sitten missä nukkuu, mutta ketään ei käännytetä ovelta. Uskon että hostellini omistaja, Tomi, ottaisi varmasti joka ikisen väsyneen reppumatkailijan hoiteisiinsa, vaikka tilaa hostellissa ei olisi. Hän keksisi jotain, patjan lattialle tai ihan mitä vaan. Käännyttäminen ei vaan sovi paikalliseen kohteliaisuuskäsitykseen.

Hostellin omistajan saksalainen liike- ja muu kumppani kertoi, että heidän kotinsa on aina kesäisin täynnä vieraita. Välillä se on rasittavaa, kun ei ole voinut viikkoihin nukkua omassa sängyssä, mutta toisaalta hän pitää sitä silti mahtavana piirteenä Albanialaisissa. Ketään ei jätetä ilman paikkaa mihin päänsä kallistaa.

Jos Albanialainen ei osaa kieltä tai pysty muuten antamaan ohjeita, hän lähtee vaikka mukaan näyttämään missä joku paikka on. Jos joku edes näyttää siltä, että olisi eksynyt tai muuten vaikka apua, häneltä kysytään voiko auttaa. Liftaaminen on yleistä ja turvallista, ihmiset ovat iloisia voidessaan antaa kyydin. Monet hostellissa tapaamani ihmiset olivat liftanneet Albaniassa, ja omistajatkin sanoivat sen olevan täysin yleistä ja turvallista.

Luontoa ja kulttuuria riittää. Kahden päivän aikana olen kahlannut lähteessä, jossa jääkylmä vesi pulppuaa maanalaisesta luolasta,

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

 

vaellellut kahdessa Unescon maailmanperintökohteessa,

Gjirogaster

Girogaster

Gjirogaster

Gjirogaster

Butrint

Butrint

Lake Butrint

Lake Butrint

maannut rannalla ja uinut lämpimässä ja kirkkaassa välimeressä. Olen matkustanut bussilla, joka oli aivan täynnä ihmisiä ja ovet olivat koko 20 kilometrin matkan ajan sepposen selällään.

 

Bussi Sarandasta Butrintiin ja varjon löytänyt muukalainen

Bussi Sarandasta Butrintiin ja varjon löytänyt muukalainen

Keskustellut Furgonin, eli minibussin, kuskin kanssa bussin lähtöajasta ja kaikesta muustakin ilman yhteistä kieltä ja ymmärsimme toisiamme loistavasti. Hypännyt ohi ajaneen, kyytiä tarjonneen auton kyytiin ja tutustunut Tiranassa asuvaan erikoisjoukkojen poliisiin. Istunut rannalla grillaamassa täysikuun valossa kaikkien hostellin ihmisten kanssa. Kuunnellut tarinoita ja tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen etten edes muista.

Huomenna hyvästelen Sarandan ja suuntaan kohti Vunoa, pientä kylää rannikkoa pitkin pohjoiseen täältä. Katsotaan millaisia Albaniakokemuksia karttuu lisää. Odotan niitä innolla!

Vieraillut paikat Albaniassa tähän mennessä: Saranda, Syri i Kalter, Gjirogaster, Butrint, Ksamil.

Lentokenttä

Varsinkin pienet lentokentät ovat kummallisia paikkoja. Kun kone tulee alkaa hulina. Pienet muurhaiset menevät kuka minnekin. Busseja tulee ja autoja menee, ihmiset etsivät toisiaan. Kaikilla tuntuu olevan joku paikka mihin mennä, joku vastassa tai bussi odottamassa.

Istahdin oven viereen nauttimaan Kreikan lämpimästä kesäyöstä ja seurailin menoa. Hulina kestää noin viidestatoista minuutista puoleen tuntiin. Sitten tulee taas hiljaisuus. Kaikki ovat löytäneet paikkansa, auton, taksin tai bussin mihin mennä. Jäljellä on enää pari kentän työntekijää ja minä. Kohta tulee uusi kone ja uusi hulina. Nyt vähään aikaan ei ole tullut yhtään konetta. Sisällä sentään nukkuu joukko kentällä yöpyviä. Seuraavaksi liittoudun heidän lähelleen. Kännykästä on akku loppu enkä tiedä miten minuun saa yhteyden ilman sitä. Miten ikinä löydän paikkani. Milloin minun aikani sitten onkaan. Keksin että voin ladata kännykää tietokoneesta. josko näin saisin siihen sen verran edes virtaa, että voisin soittaa.

Hostellini oli luvannut tulla minua hakemaan. Kotoa lähtiessäni huomasin hostellilta tulleen mailin, jossa omistaja kirjoitti että heillä ei sittenkään ole ketään kuskia yöllä töissä. Hieman ihmettelin kun nimenomaan olin varmistellut, että kai nouto onnistuu myös yöllä. Sitten hän kirjoitti että ehkä kuitenkin pääsee hakemaan minut itse, jos saa lapset nukkumaan. Muuten minun on hengattava täällä kello kuuten asti aamulla.

Ulkona hengaillessani törmäsin hippeihin. Ne olivat menossa jonnekin lautalla, en tiedä mihin. Minut kutsuttiin mukaan syömään erityisorgaanisia eväitä, mutta tällä kertaa kieltäydyin kunniasta. Sitten nekin lähtivät, toivotimme toisellemme hyvät matkat.

Noin kello 5:30 näen vihdoin odotetun pikkubussin kaartavan kentälle. Kerään kampsuni ja suuntaan kohti bussia. Kuski on hieman ihmeissään, mutta pyytää minua hyppäämään kyytiin. Lähdemme ajamaan johonkin. Päädymme satamaan, josta poimimme mukaan kaksi tyttöä. Sen jälkeen bussiasemalle, josta saamme kolme naisvahvistusta lisää. Siten ajamme vielä johonkin. Yllätyn, koska päädymme uudelleen lentokentälle. Vihdoin poimittuamme viimeiset kaksi matkustajaa kyytiin matkaamme kohti Agios Giorgiosia ja hostellia.

Kello seitsemän saavumme vihdoin hostellille. Muutkin mukaanotetut ovat valvoneet koko yön, joten toivomme kaikki vain nopeasti huonetta ja sänkyä johon päänsä kallistaa. Vielä kuitenkin se osoittautuu kaukaiseksi haaveeksi. Baarissa juhlii vielä edellisen yön jäljiltä äänekäs ryhmä. Meillekin tarjotaan vaaleanpunaista ouzoa hostellin puolesta tervetuliaiseksi. Aamuseitsemältä, koko yön valvomisen jäljiltä, se tuntuu joten absurdilta, kuten kyllä koko vaaleanpunainen paikka.

Yhdeksältä joku tulee kertomaan huoneeni olevan valmis. Kömmin rinkkoineni huoneeseen, huomatakseni vain että edellisen nukkujan lakanat ovat vielä sängyssä. Herätän turhaan siis kaikki muut huoneessa nukkujat. Toivotan heille kateellisena hyviä unien jatkoja ja palaan respaan, jossa tilannetta pahoitellaan ja luvataa hoitaa asia mahdollisimman pian kuntoon.

Luovutan ja siirryn aamiaiselle. Siellä on vielä bussijoukostamme kolme tyyppiä myöskin ilman huonetta. Aamiaisen jälkeen luovuttajafiilis on suuri ja siirrymme rannalle. Rantapeti tuntuu suorastaan taivaalliselta ja suljen silmäni autuaana. Kymmenen minuutin kuluttua vieressäni oleva Hong Kongilainen Louise kuitenkin pelastaa minut varmalta auringossa kärventymiseltä ja ehdottaa että ehkä kuitenkin parasta mennä kyselemään vielä huonetta. Totean aurinkorasvan puutteen ja kiipeämme takaisin respaan.

Vihdoin, kello yksitoista, on se hetki. Avaan huoneen oven ja sänkyyn on vaihdettu puhtaat lakanat. Melkein kiljun riemusta. Huonetoverini kolme Kanadalaista tyttöä ovat heräilemässä edellisen illan piletyksen jälkeen vielä hieman huonovointisina. Pakko siinä on sitten vielä höpötellä kaikki tärkeimmät, jonka jälkeen vihdoin: uni. Corfu town