Tähdenlentoja ja täydellisiä hetkiä

Joskus tulee sellainen olo, että tämä on se täydellinen hetki elämässä, voiko parempaa koskaan olla ja miksi edes etsiä parempaa, kun on siinä juuri nyt tällä hetkellä. Olen kokenut näitä viime aikoina monta. Nauttinut ja elänyt hetket läpi, syvältä ja kiirehtimättä.

Olimme kävelleen vajaan puolentunnin matkan kivikoista polkua alas parkkipaikalta mihin hostellin omistaja meidät jätti. Aurinko paahtoi ja hiki valui. Vihdoin pääsimme perille, rannalle, jota turkoosi vesi huuhteli. Takana nousivat huikaisevan korkeat kalliot, muodostaen kanjonin niiden väliin. Uimme sisälle kalliossa oleviin luoliin, poukkoilimme veteen rantakiviltä ja sitten vain lilluin aalloissa. Vaeltelimme myös kanjonissa, kiipeilimme ja hypimme kiveltä kivelle. Ja sitten taas uimaan. Tuntui kun olisin yhtäkkiä kymmenen vuotta nuorempi. Kiljuin kaikuhuutoja ja kuuntelin kanjonin vastausta.

_DSC2925

Illalla istuimme hostellin pihalla. Koska valoja ei juuri ollut lähimailla, tähtitaivas oli kirkas. Linnunrata oli siinä tuijoteltavana. Tähdenlento ja toinenkin. Brittipoika soitti kitaralla ja lauloi, myös omatekemäänsä musiikkia, joka oli niin kaunista. Luulen, että joskus vielä hänestä tulee yksi tähti lisää tähän maailmaan.

Tuntui kun Vunossa olisi otettu aikalisä eteenpäin vyöryvään kasvuun ja kehitykseen. Internettiä ei ollut, edes puhelimellani ei ollut kuuluvuutta hostellissa. Kukaan ei paennut päivittämään facebookkia, vaan kaikki palloilivat pihalla. Illalla italialaispojat kokkkasivat pastaa ja brushettoja kaikille. Kun kipusimme ylös kylään ostamaan ruokaa, baarin omistaja ei päästänyt meitä lähtemään ennen kuin otimme lasilliset rakia ja toiset ja…

Scholla hostelli

Scholla hostelli

Jale on lähin ranta Vunon kylää, mutta se itsessään ei ollu kovin erikoinen. Sen sijaan noin 15 minuutin kävelynmatkan päästä aurinkotuolien täyttämästä päärannasta löytyi Aquarium-ranta. En tiedä onko sillä oikeasti mitään nimeä, vai onko se saanut tuon vain kutsumanimekseen, koska kummallakin puolella kohoavien kallioseinämien väliin jäävä turkoosinkirkas meriallas muistuttaa hyvin paljon akvaariota. Matka rannalle taittui haisevien roskakasojen reunustamaa polkua, joten kontrasti rannalle saapuessa on kuin hyppäisi yhdestä maailmasta toiseen.

Maanantaina liftasin pois Vunosta Vloraan asti kolmella eri kyydillä. Vlorasta päädyin ottamaan bussin, kun kyyditsiäni veivät minut bussien lähtöpaikalle ja suurinpiirtein saattoivat oikeaan bussiin. Matkustin ensimmäisellä furgonilla Fieriin ja sieltä taas minut kädestäpitäen ohjattiin seuraavaa Beratiin menevään bussiin. Matkaan meni aikaa aika monta tuntia, mutta en minä niitä laskenut. Perillä olin ennen pimeää ja vaikka vahingossa eksyinkin ihan toiseen hostelliin mihin piti, sain täälläkin lämpimän vastaanoton ja ruokaa eteeni. Tapasin taas uusia ihmisiä ja kuulin uusia tarinoita.

Albania, tuo kummallinen, mutta niin sympaattinen maa

Albanialla on joku salaisuus takataskussa. Siltä ainakin tuntuu kun tänne tulee ja tämä maa hurmaa, vaikka et oikein ole ihan varma miksi. Se joku saa hymyilemään taukoamatta ja unohtamaan kaiken ikävän.

Tavallaan kaikkialla vallitsee ehdoton rentous, ei saa olla kiire. Kiire on päämme sisällä ja aika ihmisen keksintöä. Kiireen tunteen luomme me itse. Alabaniassa, jos jossain, sen huomaa. Aina on aikaa ystävälle, tuttavalle tai vieraalle. Silti asiat tapahtuvat, ne saadaan päätökseen ihan samalla lailla kun muuallakin. Bussi lähtee ja pääsee perille aikanaan.

Illalla kaikki ihmiset lähtevät ulos. Kuulin siitä jo ennen tänne tuloa, iltakävelystä, mutta en tajunnut että se on niin massiivinen tapahtuma. Lapset, vanhukset ja kaikki siltä väliltä täyttävät rantabulevardin. Saatetaan tavata tuttuja ja mennä kahville tai jäätelölle, tai sitten ei tällä kertaa, ehkä huomenna. Joka päivä iltakävely on erilainen, vaikka reitti ja aika ovat samat. Etukäteen ei tarvitse sopia mitään, koska kaikki kuitenkin ovat aina iltakävelyllä. Lapsia ei tosiaan jätetä kotiin vaan he ovat aina perheen mukana myöhään iltaan saakka. Kyselin tästä hostellin omistajalta ja hän selitti lapsien nukkuvan päivällä monen tunnin unet, ja näin he jaksavat valvoa pidempään. Myös aikuisilla on pitkä lounastauko, paikallinen siesta, jolloin mennää kotiin, syödään ja levätään.

Paikalliset auttavat aina kaikessa minkä pystyvät. Kenenkään koti ei ole niin täynnä etteikö sinne mahtuisi vielä yhtä vierasta. Isäntäväki nukkuu sitten missä nukkuu, mutta ketään ei käännytetä ovelta. Uskon että hostellini omistaja, Tomi, ottaisi varmasti joka ikisen väsyneen reppumatkailijan hoiteisiinsa, vaikka tilaa hostellissa ei olisi. Hän keksisi jotain, patjan lattialle tai ihan mitä vaan. Käännyttäminen ei vaan sovi paikalliseen kohteliaisuuskäsitykseen.

Hostellin omistajan saksalainen liike- ja muu kumppani kertoi, että heidän kotinsa on aina kesäisin täynnä vieraita. Välillä se on rasittavaa, kun ei ole voinut viikkoihin nukkua omassa sängyssä, mutta toisaalta hän pitää sitä silti mahtavana piirteenä Albanialaisissa. Ketään ei jätetä ilman paikkaa mihin päänsä kallistaa.

Jos Albanialainen ei osaa kieltä tai pysty muuten antamaan ohjeita, hän lähtee vaikka mukaan näyttämään missä joku paikka on. Jos joku edes näyttää siltä, että olisi eksynyt tai muuten vaikka apua, häneltä kysytään voiko auttaa. Liftaaminen on yleistä ja turvallista, ihmiset ovat iloisia voidessaan antaa kyydin. Monet hostellissa tapaamani ihmiset olivat liftanneet Albaniassa, ja omistajatkin sanoivat sen olevan täysin yleistä ja turvallista.

Luontoa ja kulttuuria riittää. Kahden päivän aikana olen kahlannut lähteessä, jossa jääkylmä vesi pulppuaa maanalaisesta luolasta,

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

Syri i Kalter

 

vaellellut kahdessa Unescon maailmanperintökohteessa,

Gjirogaster

Girogaster

Gjirogaster

Gjirogaster

Butrint

Butrint

Lake Butrint

Lake Butrint

maannut rannalla ja uinut lämpimässä ja kirkkaassa välimeressä. Olen matkustanut bussilla, joka oli aivan täynnä ihmisiä ja ovet olivat koko 20 kilometrin matkan ajan sepposen selällään.

 

Bussi Sarandasta Butrintiin ja varjon löytänyt muukalainen

Bussi Sarandasta Butrintiin ja varjon löytänyt muukalainen

Keskustellut Furgonin, eli minibussin, kuskin kanssa bussin lähtöajasta ja kaikesta muustakin ilman yhteistä kieltä ja ymmärsimme toisiamme loistavasti. Hypännyt ohi ajaneen, kyytiä tarjonneen auton kyytiin ja tutustunut Tiranassa asuvaan erikoisjoukkojen poliisiin. Istunut rannalla grillaamassa täysikuun valossa kaikkien hostellin ihmisten kanssa. Kuunnellut tarinoita ja tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen etten edes muista.

Huomenna hyvästelen Sarandan ja suuntaan kohti Vunoa, pientä kylää rannikkoa pitkin pohjoiseen täältä. Katsotaan millaisia Albaniakokemuksia karttuu lisää. Odotan niitä innolla!

Vieraillut paikat Albaniassa tähän mennessä: Saranda, Syri i Kalter, Gjirogaster, Butrint, Ksamil.

Lentokenttä

Varsinkin pienet lentokentät ovat kummallisia paikkoja. Kun kone tulee alkaa hulina. Pienet muurhaiset menevät kuka minnekin. Busseja tulee ja autoja menee, ihmiset etsivät toisiaan. Kaikilla tuntuu olevan joku paikka mihin mennä, joku vastassa tai bussi odottamassa.

Istahdin oven viereen nauttimaan Kreikan lämpimästä kesäyöstä ja seurailin menoa. Hulina kestää noin viidestatoista minuutista puoleen tuntiin. Sitten tulee taas hiljaisuus. Kaikki ovat löytäneet paikkansa, auton, taksin tai bussin mihin mennä. Jäljellä on enää pari kentän työntekijää ja minä. Kohta tulee uusi kone ja uusi hulina. Nyt vähään aikaan ei ole tullut yhtään konetta. Sisällä sentään nukkuu joukko kentällä yöpyviä. Seuraavaksi liittoudun heidän lähelleen. Kännykästä on akku loppu enkä tiedä miten minuun saa yhteyden ilman sitä. Miten ikinä löydän paikkani. Milloin minun aikani sitten onkaan. Keksin että voin ladata kännykää tietokoneesta. josko näin saisin siihen sen verran edes virtaa, että voisin soittaa.

Hostellini oli luvannut tulla minua hakemaan. Kotoa lähtiessäni huomasin hostellilta tulleen mailin, jossa omistaja kirjoitti että heillä ei sittenkään ole ketään kuskia yöllä töissä. Hieman ihmettelin kun nimenomaan olin varmistellut, että kai nouto onnistuu myös yöllä. Sitten hän kirjoitti että ehkä kuitenkin pääsee hakemaan minut itse, jos saa lapset nukkumaan. Muuten minun on hengattava täällä kello kuuten asti aamulla.

Ulkona hengaillessani törmäsin hippeihin. Ne olivat menossa jonnekin lautalla, en tiedä mihin. Minut kutsuttiin mukaan syömään erityisorgaanisia eväitä, mutta tällä kertaa kieltäydyin kunniasta. Sitten nekin lähtivät, toivotimme toisellemme hyvät matkat.

Noin kello 5:30 näen vihdoin odotetun pikkubussin kaartavan kentälle. Kerään kampsuni ja suuntaan kohti bussia. Kuski on hieman ihmeissään, mutta pyytää minua hyppäämään kyytiin. Lähdemme ajamaan johonkin. Päädymme satamaan, josta poimimme mukaan kaksi tyttöä. Sen jälkeen bussiasemalle, josta saamme kolme naisvahvistusta lisää. Siten ajamme vielä johonkin. Yllätyn, koska päädymme uudelleen lentokentälle. Vihdoin poimittuamme viimeiset kaksi matkustajaa kyytiin matkaamme kohti Agios Giorgiosia ja hostellia.

Kello seitsemän saavumme vihdoin hostellille. Muutkin mukaanotetut ovat valvoneet koko yön, joten toivomme kaikki vain nopeasti huonetta ja sänkyä johon päänsä kallistaa. Vielä kuitenkin se osoittautuu kaukaiseksi haaveeksi. Baarissa juhlii vielä edellisen yön jäljiltä äänekäs ryhmä. Meillekin tarjotaan vaaleanpunaista ouzoa hostellin puolesta tervetuliaiseksi. Aamuseitsemältä, koko yön valvomisen jäljiltä, se tuntuu joten absurdilta, kuten kyllä koko vaaleanpunainen paikka.

Yhdeksältä joku tulee kertomaan huoneeni olevan valmis. Kömmin rinkkoineni huoneeseen, huomatakseni vain että edellisen nukkujan lakanat ovat vielä sängyssä. Herätän turhaan siis kaikki muut huoneessa nukkujat. Toivotan heille kateellisena hyviä unien jatkoja ja palaan respaan, jossa tilannetta pahoitellaan ja luvataa hoitaa asia mahdollisimman pian kuntoon.

Luovutan ja siirryn aamiaiselle. Siellä on vielä bussijoukostamme kolme tyyppiä myöskin ilman huonetta. Aamiaisen jälkeen luovuttajafiilis on suuri ja siirrymme rannalle. Rantapeti tuntuu suorastaan taivaalliselta ja suljen silmäni autuaana. Kymmenen minuutin kuluttua vieressäni oleva Hong Kongilainen Louise kuitenkin pelastaa minut varmalta auringossa kärventymiseltä ja ehdottaa että ehkä kuitenkin parasta mennä kyselemään vielä huonetta. Totean aurinkorasvan puutteen ja kiipeämme takaisin respaan.

Vihdoin, kello yksitoista, on se hetki. Avaan huoneen oven ja sänkyyn on vaihdettu puhtaat lakanat. Melkein kiljun riemusta. Huonetoverini kolme Kanadalaista tyttöä ovat heräilemässä edellisen illan piletyksen jälkeen vielä hieman huonovointisina. Pakko siinä on sitten vielä höpötellä kaikki tärkeimmät, jonka jälkeen vihdoin: uni. Corfu town

Perustamisvaihe

Olen miettinyt uuden blogin perustamista tässä jonkin aikaa aina välillä. Edellinen alusta hylkäsi mut täysin, joten pakko aloittaa ihan täysin puhtaalta pöydältä ja puhtain ajatuksin. Eli täältä tullaan! Lukekaa, nauttikaa, kritisoikaa, kommentoikaa tai jos ei kiinnosta niin varmasti maailma on täynnä muutakin luettavaa.

Aion lähinnä päivitellä matkakuulumisia aina kun moisella olen. Seuraava lähtö on reilun viikon päästä joten jutuntynkää on tiedossa tällä kertaa Balkanin suunnalta. Ehkä jossain vaiheessa alan juoruamaan muustakin elämästäni, ja jos jotain ajatuksia tai ideoita sattuu tulemaan pieneen päähän, niin sitten ehkä niistä.

Oon aivan täpinöissäni tulevasta reissusta ja superinnoissani erityisesti Albaniasta. Ensimmäistä kertaa tässä ollaan lähdössä matkaan aivan täysin omassa seurassani. Toki sitä aiemminkin on pyyhälletty osaksi omia reittejä, mutta ihan kokonaan yksin ei ole reissua aiemmin tehty. Aion ottaa yksinreissaamisesta kaiken irti, joka tarkoittaa täyttä suunnittelemattomuutta. Voin ottaa bussin just mihin se sattuu menemään, hypätä hienoimman rannan tai oudoimman rakennelman kohdalla pois, chillailla hyvillä mestoilla liian kauan ja nukkua ja syödä just silloin ja siellä missä haluan.

En nyt tässä ala väittämään, että seurassa matkustaminen olisi jotenkin huonompaa. Seura tuo kuitenkin tiettyä turvaa, ja lisäksi on joku kenen kanssa jakaa kokemukset. Ja omat matkaseurat on aina olleet parasta A-luokkaa tietysti. Mutta silti odotan innoissani pääseväni matkaan just nyt tällä kertaa ihan yksin, koska haluan kokea mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja sitä paitsi, kokemuksethan aion jakaa teidän kanssa täällä blogissa!

Alustavia reittisuunnitelmia en kerro, koska niitä ei ole, tai vaikka olisikin, ne muuttuu kuitenkin.

kesäfiilistely